Hienoa, Suomi! Syömme brasilialaisten orjien tuottamaa ruokaa!

Aamukahvi meni väärään kurkkuun taas vaihteeksi.

MT välitti Reutersin uutisen pakkotyöstä brasilialaisilla kotieläintiloilla. Siinä kerrottiin tuhansien ihmisten tekevän työtä täysin epäinhimillisissä oloissa ja jopa 20-tuntisia työpäiviä. Yhteensä arvioitiin Brasiliassa olevan noin 160 000 ihmistä pakkotyössä (tämä tosin käsittääkseni eri aloilla, jutusta ei käynyt ilmi)

Teen päivätyökseni ruoantuotannon lisäksi suomalaisten pientuottajien ruoan myyntiä ja markkinointia. Tiedän ja tunnen oman yritykseni sekä kymmenien muiden ruokayritysten kamppailun elintarviketurvallisuuden, verojen, työllistämismaksujen ja kauppa- sekä kuljetuslainsäädännön kanssa. Se ei ole helppoa.

Ja kun sitten keskustelen kulutajien kanssa suomalaisesta ruoasta, kuulen yleensä halpuuden vahvimmaksi argumentiksi ostaa tuontiruokaa. Yleensä se on vain pieni, äänetön päätös marketin hyllyn vieressä: sinne kärryyn sujahtaa kuitenkin se muutaman sentin halvempi leikkelepaketti. Äänekkäimmät tekevät siitä ideologian: "maataloustukia maksetaan näin ja näin paljon ja silti tää on näin jumalattoman kallista!"
Taloustieteen liberalistit jopa suunnittelevat kotimaisen tuotannon alasajoa ja siirtymistä kokonaan tuontiruokaan.

Olen pyöritellyt ajatusta tuontikiellosta ruoalle jonka kasvatus ei täytä meikäläisiä säädöksiä eläinten kohtelun, antibioottien, kasvinsuojeluaineiden ja elintarvikesäädösten osalta. En ollut ajatellut, että tähän pitäisi yhä liittää myös ihmisoikeudet. Nyt ajattelen.

Tuontikielto voi olla liian vaikea asia toteuttaa. Liian moni kansainvälinen kauppasopimus sotii sitä vastaan. Toisaalta satavuotias Suomi on itsenäinen valtio. Minkäs sille mahtaisi, jos me ilmoittaisimme ettei ole tällaisella liha- tai vehnäerällä asiaa tänne? "Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia. (Rokka)"

Olen aina suhtautunut tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen myönteisesti. Ollut sitä mieltä, että jos suomalainen kinkku on asia joka ei kiinnosta kuluttajaa hintansa arvoisesti, sitä ei sitten kuulu tuottaa. Haluaisin ajatella vieläkin niin, mutta alan uskossani horjua. Satavuotiaasta Suomesta on nimittäin tulossa globaali riistäjä. Olemme sadassa vuodessa tehneet matkan Euroopan köyhimmästä kolkasta yhdeksi rikkaimmista. Ja teemme sitä matkaa tänä päivänä riistämällä sumeilematta köyhempiemme työtä ja omaisuutta. Haluaisimme ulkoistaa ruokammekin tuotannon sinne, missä orjatyön pidosta edelleen selviää vähän lahjuksia maksamalla. Sinne, missä kielletyt kemikaalit levitetään peltoon yöllä, kun kukaan ei näe. Olemme valmiit ostamaan päiväkoteihimme lihaa jonka alkuperä, siis se eläin, on kärsnyt koko elämänsä ajan. Lihaa, joka teurastetaan niin epähygienisesti, että se joudutaan teurastuksen jälkeen pesemään hapolla jotta bakteerit saadaan edes jotenkin hallintaan ja joka silti ehtii mädäntyä ennen pakastamista. Ja jonka, niinkuin nyt selvisi, tuottavat meille ihmiset jotka ovat pakkotyössä. Siis orjia.

Lisäksi olemme muka niin hirveän ympäristötietoisia, eläinten hyvinvoinnin tiedostavia ja muutenkin älyttömän valveutuneita, kun säädämme kotimaiselle tuotannolle lakeja ja ehtoja. Todellisuudessa me pikku hiljaa ulkoistamme koko ruokamme ympäristötaakan muualle. Syöme toisten valtioiden maataloustuilla ja vesistöjen pilaantumisella ja eläinten kärsimyksellä tuotettua ruokaa. Ja pakkotyöllä. Ummistamme siis silmämme kaikelta pahalta ja annamme toisten maksaa viulut. Sellainen on satavuotias Suomi.

 

Mitäpä jos antaisimme Suomelle syntymäpäivälahjan? Tai vaikka maailmalle lahjan omana juhlapäivänämme ja aina tulevaisuudessakin?  Vaikka emme voisi valtiona laittaa rajojamme kiinni huonosti tuotetulta, meistä jokainen voi tehdä itse sen valinnan: kysyä ja vaatia tietää ruoan alkuperän. Ja tietää sen eläimen, joka on siksi lihapalaksi muuttunut, elinolosuhteet. Ja jos niistä ei saa tietoa, jättää se liha ostamatta. Koska mitäpä syytä olisi salaillla jos kaikki on kunnossa? Kun kukaan ei osta, ei sitä kukaan tuokaan. Ja silloin yhden viiden miljoonan ihmisen osalta olemme tehneet voitavamme vaikkapa brasilialaisten pakkotyöläisten kärsimyksen eteen.

 

MikkoVlttil
Somero

Minä olen somerolainen ruokayrittäjä. Toimitan ruokaa suoraan maatiloilta kuluttajalle Eggspress- verkkokaupan ja Pieni Ruokakauppa -kotiinkuljetuspalvelun kautta.
Poliittisesti olen joskus määritellyt itseni "oikeistolaiseksi viherliberaaliksi".
Tässä blogissa aion kertoa mielipiteitäni paitsi kaikesta ruokaan, maatalouteen ja yrittäjyyteen liittyvästä, myös satunnaisesti muista aiheista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu